26/9/16 / Kataja

Performanssikurssi lähestyy loppuaan, ja me olemme kaikki kulkeneet pitkän matkan ihmisinä ja taiteilijoina siitä, kun kurssi alkoi. Performanssi oli aluksi vähintäänkin hämmentävä, käsitteenä häälyvä taiteenmuoto, jonka punaisesta langasta ei tuntunut saavan kiinni; sitä ei tuntunut olevan ollenkaan. Muutaman viikon performanssikurssin jälkeen osaan ehkä tunnistaa performanssiteoksen, jos osun sellaisen kohdalle. (Tai sitten en.)     Tässä katsaus maanantain performanssitunnille ja sen esityksiin, jotka ovat saaneet inspiraationsa Turussa järjestettävän New Performance -festarin esiintyjistä!

Ensimmäinen teos, jonka näimme, oli Jutan Lupa Hengähtää. Performanssi löysi paikkansa koulun aulasta, jossa Jutta asetti pöydälle A4-kokoisen paperin, johon oli piirretty kalenteri viikon ajalle. Paperiin oli jo merkitty joitakin tapaamisia ja harjoituksia. Yleisön tehtävä oli kirjoittaa kalenteriin omia menojaan ja sovittuja tapaamisia seuraavan viikon ajalle.

Kun olimme kirjoittaneet tarpeeksi, muutaman minuutin ajan, Jutta otti paperin käteensä ja repi sen pieniksi paloiksi edes vilkaisematta täyttä kalenteria. Teos aiheutti paljon ajatuksia ja keskustelua. Monet sanoivat pysähtyneensä pitkästä aikaa miettimään omaa ajankäyttöään ja tarvettaan täyttää kalenteria.

Seuraavan performanssin, Taikinaterapiaa, esitti Vanessa. Siirryimme kellarikerroksen illiluokkaan, jossa Taikinaterapiaa ja seuraava performanssi esitettiin. Taikinaterapiaa oli irtautumishetki arjen hektisyydestä - saimme pullataikinaa, elintarvikevärejä, glitteriä, hunajaa ja kanelia. Näillä tarvikkeilla sai tehdä mitä ikinä halusi. Osa söi taikinansa heti, osa keskittyi värjäämiseen ja jotkut lähinnä glitterin sirotteluun.

         Teos oli todella vahvasti yleisöstä riippuvainen, ja oli hauskaa olla määrittelemässä niin vahvasti taideteoksen tunnelmaa ja kulkua. Taikinaterapiaa oli hyväntuulinen ja kepeä, keskustelimme paljon teoksen sisällä ja performanssista jäi hyvä fiilis. Käsissäni on edelleen sinivihreitä elintarvikeväriläikkiä.

Vallankumous, Susannan teos, oli päivän viimeinen. Susanna pyysi kolme oppilasta jäämään illiluokkaan kanssaan, loput saivat 7 minuuttia etsiä koulun alueelta esineitä, joilla voi sotkea. Olin itse yksi kolmesta vapaaehtoisesta, ja jäimme luokkaan pukeutumaan jätesäkkeihin ja suojaamaan lattiaa roiskeilta. Meidät vapaaehtoiset ohjattiin seisomaan riviin, ja muutaman minuutin sisällä kaikki kurssilaiset olivat takaisin luokassa. Meidän piti seistä rivissä, kun muiden tehtävänanto oli sotkea meitä sillä, mitä mukaan oli tarttunut.

                  Kun yleisö oli sotkenut meitä tusseilla, maaleilla, terveyssiteillä, roskilla ja muilla askartelutarvikkeilla ja palannut takaisin alkuperäisille paikoilleen, Susanna käveli yleisön eteen. Hän kysyi yleisöltä, miltä tuntui sotkea meitä - hallituksen jäseniä - ja saada heittää meidän päällemme sitä samaa roskaa, jota hallitus kaataa opiskelijoiden päälle; leikkauksia, säästöjä...

Vallankumous-teos oli aluksi lähinnä huvittava, mutta edetessään se paljastui ajatuksia herättäväksi, ajankohtaiseksi teokseksi.

Linnea / Kataja / Onit